Osa 4: Kun sielu muistaa – entiset elämät, näkymatkat ja henkinen herääminen

Uskon nykyään reinkarnaatioon. Uskon siihen, että kuolema on vain portti seuraaville tasoille ja että kuoleman jälkeen sielumme palaa kotiin eli siihen valoon ja rakkauteen, mikä meissä kaikissa sisällämme koko ajan virtaa. Rakkaus ja rakastamisen taito on vain usein huonojen elämänkokemusten kautta piilotettuna itse kasvatetun muurin takana. Lapsena en vielä ymmärtänyt tätä, mutta viimeisten vuosien aikana olen saanut kokea ja oppia aiheesta paljon omakohtaisesti ja muiden ihmisten kautta.

Noin 40 -vuotiaana, minulle tuli kausi, jolloin muistin paljon entisiä elämiä ja pätkiä niistä. Oli kuin olisin jotenkin sovittanut kaikkea kokemaani ja antanut itselleni ja muille anteeksi. Koin selvästi, kuinka nämä olemuspuoleni vaikuttivat omaan kehooni ja olotilaani erilaisina jännitystiloina ja pelkoina, joille ei löytynyt järjellistä selitystä. 

Erään elämistäni muistan Amerikan intiaani naisena, jonka perheen valkoiset surmasivat. Huusin kauhuissani keskellä taistelua ja katsoin kun isäni ja mieheni ammuttiin ja minut otettiin vangiksi. Vangittuna minua pahoinpideltiin monin tavoin. Kun tämä olemuspuoleni minussa sai tulla näkyville ja ohjasin hänet valoon, loppui hampaiden kiristely ja jatkuvat päänsäryt siihen. Olin tiedostamattani purrut jatkuvasti hampaita yhteen, ollut pelkotilassa ja hyvin kireä. Kun tämä osa itseäni sai levon, sain minäkin levon. Intiaani elämiä muistan tällä hetkellä varmaan eniten. Eräässä elämässä olin intiaanisoturi, joka ratsasti hurjasti kohti vihollista huutaen sotahuutoa. Ja sen, että skalpeerasin jonkun miehen päänahan. Koin silloin intiaanina, että kun vein ihmisen hiukset, vein hänen voimansa.

Nämä intiaani elämät ovat vaikuttaneet minuun tiedostamattani ehkä eniten. Lapsena leikimme metsässä monesti länkkäreitä ja intiaaneja ja minä olin aina intiaani. Ja kun tuli joitain lännen elokuvia televisiosta, olin aina intiaanien puolella enkä ymmärtänyt miksi heistä tehtiin aina niitä pahiksia. Minusta valkoiset olivat aina niitä pahiksia, kun menivät intiaanien maille ja veivät heidän maansa ja  kotinsa. Minulla oli leikeissä intiaanitytön peruukki letteineen ja eräänlainen poncho mitä pidin myös.

Myöhemmin kun selväaistini avautuivat kunnolla ja tietoisuuteni laajeni, aloin mennä automaattisesti näkymatkoille. Käytän sanaa humpsahtaa, koska tämä tapahtuu usein automaattisesti, ilman omaa intentiota tehdä niin.

Se, miten nämä näkymatkat kunnolla alkoivat, oli painajaismaisen unen kautta ollessani 41 -vuotias vuonna 2013. Näin unta, että olin vanhassa lapsuuden kodissani. Astelin portaita pitkin kellariimme, joka olikin unessa paljon suurempi kuin todellisuudessa. Kellarissa oli pimeää mutta näin hämärästi siellä kuitenkin tyhjän tuolin, jolle menin istumaan. Hetken siinä istuttuani, näinkin yhtäkkiä vieressäni kiikku tuolin, jolla keinui pelottavan näköinen mies puolinen vainaja. Hän muistutti jollain tasolla pappaani, mutta oli kuitenkin sellainen zombiemainen, mädäntynyt luuranko ja hyvin pelottava. 

Hänellä oli käsissään pitkä teräksinen ohut pistin. Ja hän oli äkäinen ja alkoi tökkiä minua sillä pistimellä ja ärisi: "Jos sinä tyttö aiot vainajien kanssa tehdä yhteistyötä, on sinun parempi kunnioittaa meitä!" Kiljuin unessa kauhusta ja säntäsin portaisiin niin nopeasti kuin pystyin. Juoksin ylös portaita ja suoraan ulko-ovesta ulos ja siitä suoraan pihamme edessä olevalle pellolle ja heittäydyin heinikon sekaan makaamaan. 

Olin niin järkyttynyt kokemastani, että pystyin vain haukkomaan pellolla henkeäni. Vähän aikaa siinä rauhoituttuani istahdin heinikkoon ja samassa näin, kuinka lauma Amerikan intiaaneja ratsastaa pellon vierustaa minua kohti. Säikähdin jälleen sydänjuuriani myöten ja yritin pysyä liikkumattomana heinikossa ja toivoin, etteivät intiaanit huomaisi minua. Ensimmäisenä ratsastanut soturi katsoo minuun päin tiukasti mutta antaa hevosensa vain kulkea rauhallisesti ohitseni. Ja koko lauma intiaani sotureita ratsastaa rauhallisesti ohitseni ja yksi kerrallaan seuraa minua kuin ihmetellen, että mitä tuo nainen oikein tuolla tekee ja tuijottaa? Heistä ei siis ollut minulle mitään uhkaa, mutta itselläni oli valtava pelko heitä kohtaan. Luulin, että he tappaisivat minut siihen paikkaan. Sitten heräsin unestani.

Samana päivänä menin tutustumaan kundaliini joogaan kurssille, joka pidettiin Oulun keskustassa. Siellä tehtiin erilaisia harjoituksia ja meditaatioita, jotka koin hyvin mielenkiintoisiksi. Eräässä avausliikkeessä, jossa nostetaan kämmenet olkapäiden päälle ja kyynärpäitä liikutetaan vasemmalle ja oikealle, niin että keskivartaloon tulee kierto, humpsahdin yhtäkkiä takaisin samalle paikalle pellolla, jossa olin yöllä unessa ollut. Näky jatkui siis siinä hetkessä, vaikka olin täysin hereillä joogatunnilla. Näyssä edessäni olivatkin nämä samat intiaanit, ja yhdellä heistä oli yksi ylimääräinen hevonen mukanaan. Hän osoitti kädellään minulle hevosta, että nousisin siihen ratsaille heidän kanssaan. Näky katkesi, kun siirryimme taas seuraavaan liikkeeseen. 

Päivän aikana näkymatka jatkui eri liikkeiden ja hiljentymisten aikana. Päivän lopussa olin hypännyt hevosen selkään ja ratsastin intiaanien matkassa kohti tuntematonta. 

Myöhemmin näitä näkymatkoja on ollut useita, ne ovat minulle nykyään osa arkea. Niissä on usein  mukana tämä minun valkoinen hevonen, jolla ratsastan. Sillä etenen paikasta toiseen joko hitaasti kävelyvauhtia tai hurjasti laukaten. Joskus tapaan vanhan intiaani päällikön, joka puhuu minulle intiaanikielellä mutta se jotenkin kääntyy mielessäni suomeksi, että ymmärrän mitä hän puhuu. Usein istumme nuotion äärellä. 

Lisäksi seuranani on monesti susi. Oivalsin suden pelon käsiteltyäni sen, että susi on yksi voimaeläimistäni, joka seuraa mukanani. Hän on sekä opettaja että suojelija. Pikkuhiljaa, kun tutustuin itseeni lähemmin ja ymmärsin tarkemmin, sitä kuka olen ja minkälainen olen, omat pelkonikin hälvenivät. Sudet ovat olleet minulle merkkinä omista peloistani itseäni ja elämää kohtaan. Ja kun uskalsin paremmin elää oman näköistä elämääni ja antauduin virran vietäväksi, sudetkin muuttuivat ystävällisemmäksi. 

Jossain vaiheessa näyssä olin susilauman ympärillä ja jotkut yksilöt yrittivät näyttää minulle vielä  hampaitaan ja alistaa minua. En kuitenkaan enää suostunut pelkäämään vaan otin oman paikkani lauman johtajana ja lopuksi ulvoin heidän kanssaan. Se oli minulle hyvin vapauttavaa oivaltaa, että kun uskalsin kohdata tilanteita pelkäämättä, pelko menetti otteensa minuun.

Näkymatkat ovat oleellinen osa elämääni ja olen kiitollinen siitä, että niitä näen. Joskus humpsahdan matkalle yllättäen meditoidessani tai vain laittamalla silmäni kiinni ja rauhoittumalla. Voin myös mennä ja katsoa jotain tilannettani tietoisesti, jos se halutaan näyttää minulle. Suljen vain silmäni, ja tietoisuuteni ikään kuin humpsahtaa kehostani alaspäin maata kohti, jolloin olen siinä energiataajuudella, jossa näen nämä näyt. Ne näytetään usein symbolisesti ja niin, että näen nykytilanteen ja sen, miten asiat tulevat menemään tulevaisuudessa. Ikään kuin vain totean asioiden olevan tietyllä lailla enkä yritä vaikuttaa niihin mitenkään. Monta kertaa jotenkin vain tiedän miten asiat ovat tai mihin suuntaan ne ovat menossa. 

Meillä on tässä maailmassa monta eri aikajanaa, mitä pitkin asiat voivat edetä. Tulevaisuuteemme vaikuttaa eniten omat ajatuksemme ja päätöksemme. Koska olemme tämän universumin tasavertaisia jäseniä, on hyvin tärkeää tiedostaa omien ajatustemme voima luoda. 

Universumi ei erottele hyvää tai pahaa, asiat vain ovat. Ihmisellä on vapaa tahto, ja joka kerta kun ajattelemme jotain asiaa, universumi vastaa "Kyllä". Ja niin asiat etenevät. On hyvä huomioida, ettei universumi myöskään erota, onko kyseessä todellisen tilanteen toteamus vai oma pelkosi, huolesi tai murheesi. Pelolla on voimakas energia, joka pahimmassa tapauksessa luo pelkäämäsi tilanteen kohdattavaksi. Ja jos jatkuvasti murehdit asioita tai muiden ihmisten asioita, saatat luoda ympärillesi vain lisää murhetta ja negatiivista energiaa. Teet siis itsellesi ja läheisillesi karhun palveluksen murehtimalla tilanteita etukäteen. Murehtimisen sijaan paremman lopputuloksen saa siunaamalla ja rukoilemalla itsensä ja toisten puolesta. Antamalla asiat korkeamman ratkaistavaksi, korkeimmaksi parhaaksi. Pyytää rakkaudellista siunausta itselleen ja muille, ja ajatella että asiat ratkeavat tai ovat jo, parhain päin.

Aika moni voivottelee omaa kohtaloaan ja syyttää muita omasta huonosta olostaan tai tilanteestaan, mutta eivät silti tee asioille mitään. Kaikista negatiivisinta on jatkaa huonojen asioiden toteamista omassa mielessä tai varsinkin ääneen toisille. Silloin ne asiat vain jatkuvat ja tulevat eteen kerta toisensa jälkeen. Ihminen ei ole oman elämänsä uhri vaan kanssaluoja. 

Tiedän, että tästä asiasta puhuttaessa monia ärsyttää ja monet haluavat todistaa, kuinka väärässä olen kirjoittaessani näin. Mutta jatkan silti. Monta kertaa, mitä enemmän jokin sanottu asia ärsyttää tai saa oman olon puolustuskannalle, sitä lähempänä totuutta saatetaan olla. Tai ainakin jotain osaa itsessä, mikä tarvitsisi huomiota ja uudelleen tarkastelua. Mieli on se, joka haluaa kaiken aina pysyvän samanlaisena. Se vastustaa kaikkea muutosta ja varoittaa kaikesta uudesta, oli se hyvää tai pahaa. Mieli ei halua, että sitä kyseenalaistetaan. Se haluaa pitää oman valtansa, opitut uskomukset ja tavat ennallaan.

Avoin mieli ei ärsyynny eikä halua väkisin olla oikeassa. Eikä varsinkaan yritä väkisellä todistaa toisen mielipidettä vääräksi. Avoin mieli toteaa, että saattaahan tämä asia näinkin olla miten asia minulle esitetään. Ja tekee siitä sitten oman pohdintansa ja johtopäätöksensä.

Mitä enemmän ihminen on egonsa vallassa, sitä tiukemmin hän pitää kiinni kaikesta opitusta ja luulee, että asioiden kuuluu olla tietyllä tavalla, vaikka se sotisikin hänen sisäistä ääntään vastaan. Egon vallassa oleva ihminen yrittää saada muutkin ajattelemaan ja toimimaan samalla lailla kuin itse, tukeakseen omaa turvallisuuden tunnettaan. Ihmisellä on turvallinen olo, kun maailma hänen ympärillään on tuttu ja turvallinen, ja kaikki noudattaa samoja sääntöjä. Tällainen turvallisuuden tunne on kuitenkin päälle liimattua, ja viha roihahtaa heti, jos jokin tai joku horjuttaa sitä.

Oma kokemukseni on, että ihminen voi löytää rauhan ja turvallisuuden tunteen vain sisältään. Kaikkein tärkeintä, mitä ihminen voi tehdä, on tehdä matkaa itseen. Löytää itsestään kaikki ne esteet ja muurit, mitä on rakentanut pelossa ympärilleen. Näiden näkymättömien muurien purkaminen saattaa viedä aikaa koko ihmiselämän ja se saattaa vaatia vuosien kyyneleitä, armoa, anteeksiantoa ja antautumista. Mutta vaikka työmäärä saattaa vaikuttaa suurelta, suosittelen silti kokeilemaan. Se, joka uskaltaa olla herkkä ja keskeneräinen, onkin todellisuudessa se kaikkein vahvin. 

© Minna Hanhela 2026
Kaikki oikeudet pidätetään. Tekstien kopiointi, lainaaminen tai käyttö ilman lupaa on kielletty.