Osa 3: Kiltin tytön loppu

Hieman alle 40 -vuotiaana alkoi elämässäni useamman vuoden kestävä vaihe, jossa vanha minä kuoli ja uusi syntyi. 

Muistan, kuinka eräänä aamuna olin omassa vaatehuoneessani pukemassa päälleni, ja ajattelin, että: "Voi luoja, kuinka väsynyt olenkaan. Minun pitäisi jaksaa elää vielä seuraavat 40 vuotta, mutta en jaksa edes seuraavaan aamuun." Olin hyvin ahdistunut ajatellessani, ettei minulla tunnu olevan mitään otetta omaan elämääni. Se meni kuin juna eteenpäin, ja minä olin siinä kuin sivuosassa, tehden silti kaiken työn. 

Havahduin, että elin elämää, joka ei antanut minulle mitään. Se vain otti, eikä kysynyt mitä minä oikeasti halusin tai missä minulla olisi hyvä olla. Kenen elämää oikein elin? Muistan huudahtaneeni mielessäni, että: "Jos tällä elämällä on mitään merkitystä, niin minä haluan löytää sen!" 

Olin elänyt jo pitkään suorituskeskeistä elämää, jossa kävin töissä ja hoidin pienet lapset ja muut velvollisuudet mitä luulin, että minun kuuluisi tehdä. Olin kasvatettu kiltiksi tytöksi, ja saanut sen rooli mallin, jossa kaikkien muiden tarpeet täytetään ensin. Kaikkien muiden hyvinvointi ja sen takaaminen on tärkeämpää kuin omani. 

Olen aina haistellut toisten tunnetiloja ja pyrkinyt omalla tekemisellä ja sanoilla pitämään yllä harmoniaa, ettei vain tulisi riitaa. Urheilin myös siihen aikaan paljon. Luulin, että rankka treenaaminen olisi hyväksi vastapainoksi stressaavalle elämälle. Kävin parin tunnin juoksulenkeillä, läheisellä kuntosalilla erilaisissa ohjatuissa ryhmäliikunta tunneilla, tanssin eräässä tanssiryhmässä jne. 

Olin kuitenkin jatkuvasti sairaana flunssakierteessä. Lapset sairastelivat tarhaan mentyään alituiseen ja minä siinä samassa. Nyt jälkeen päin ajateltuna, vastustuskykyni oli varmasti heikko niin kovan stressin ja kulutuksen alla. Vaikka söin erilaisia vitamiineja ja suhteellisen terveellisesti, yritti kehoni jatkuvasti kertoa, että nyt menee liian lujaa ja että on aika pysähtyä. En osannut yhtään kuunnella sitä, vaan ennemminkin soimasin itseäni siitä, etten jaksanut. Aina kun tunsin, että olen sairastumassa, saatoin puhua itselleni erään laulun sanoin, että: "Sinä saatanan kone, älä hyydy!" Moitin itseäni usein ja sisäinen puheeni itselleni oli sellaista, jota en sanoisi muille. Minulla oli niin kovat sisäiset suorituspaineet, etten sallinut itseni edes sairastaa. Elin siinä maailmassa, että annoin kaikkeni työlle, lapsille, parisuhteelle, kodille ja liikunnalle. Luulin tekeväni kaiken oikein, pitäen huolta fyysisestä kunnosta, perustarpeista ja ulkonäöstäni. Elämässäni piti kaiken olla päälisin puolin hyvin. Oli mies, lapset ja talo. Työpaikat, perusterveys eikä mitään isompia ongelmia. Ja silti ajattelin, että miksi kaikki silti tuntuu niin paskalta ja olen niin hermostunut koko ajan?

Siihen aikaan en ymmärtänyt, mitä elämästäni puuttui, kunnes menin terapiaan. Hakeuduin ensin  pariterapiaan, koska avioliittoomme oli tullut ensimmäisen kerran isompi kriisi.  Pariterapiaa jatkui muutaman kerran, mutta sitten yhteiset kerrat loppuivat mieheni toiveesta. Hän ei kokenut sitä tarpeelliseksi. Koin kuitenkin itse, että halusin jatkaa yksityiskäyntejä, vaikka en ollut ihan varma miksi. Olin siinä vaiheessa kuitenkin todennut, etten pärjää enää yksin asioitteni kanssa. Oli välillä hankalaa saada järjestettyä aikaa terapialle töiden ja arjen pyörittämisen ohessa, mutta jatkoin silti käymistä.

Muistan, kuinka outo maailma tämä terapiassa käyminen oli. Minulta meni pitkän aikaa alkaa tottumaan siihen, että rauhoituttiin hetkeksi puhumaan asioistani. Terapeuttini oli erikoistunut tunnelukkoihin ja mindfulness´in. Muistan, kuinka minua tuskastutti ja ärsytti tehdä hiljentymistä ja hengitysharjoituksia hänen kanssaan. Ajattelin siinä hengitellessä, että voi luoja mitä ajanhukkaa! Silläkin hetkellä voisin olla lajittelemassa pyykkejä tai tekemässä jotain muuta hyödyllistä. Oli niin paljon tekemättömiä töitä, mitä olisin sillä hetkellä voinut hoitaa alta pois. Ja nyt vain tunnustelen kuinka hengitys virtaa sieraimissa. Voiko turhempaa olla! 

Mutta eräs kerta, kun kävimme läpi omia tarpeitani, jäi mieleeni. Terapeuttini kysyi, että mitä minä haluaisin tehdä elämässäni? En saanut yhtään kiinni mistään ajatuksesta. Hän pyysi, että sulkisin silmäni ja tunnustelisin uudelleen, mitkä voisivat olla asioita mitä toivoisin? Näin silmissäni pelkkää mustaa. Sitten hän pyysi minua muistelemaan, mistä asioita tykkäsin tehdä lapsena? Ja muistin, että tykkäsin käydä uimassa. Silloin havahduin, että kaikki ei ole nyt hyvin. Olin aikuinen nainen, enkä yhtään tiennyt mitä elämältäni halusin. Olin pyhittänyt elämäni muille, sivuuttaen itseni. Ei ihme, että elämäni tuntui tyhjältä. Siihen aikaan tunnelukoistani vahvimpana oli uhrautujan tunnelukko.

Pikkuhiljaa terapian myötä, noin puolen vuoden jälkeen, huomasin, kuinka nämä mindfulness -harjoitukset alkoivat tehdä tehtäväänsä. Aloin kiinnostua hiljentymisestä ja meditoinnista yhä enemmän ja löytämään niiden kautta uudenlaista sisäistä rauhaa elämääni. Terapia nosti itsearvostustani, tietoisuuttani ja ymmärrystäni sille, mikä elämästäni oli puuttunut: se henkinen puoli. En ollut koskaan ymmärtänyt, miten tärkeää on voida hyvin myös henkisesti. Muutoksen myötä, mitä koin terapiassa käydessäni, tuli myös avioliittomme tiensä päähän. Kasvoimme niin erillemme, ettei yhteistä tietä enää löytynyt. Suhteessa molempien pitää tehdä töitä itsensä ja liiton eteen, pelkästään toisen työskentely ei riitä kannattelemaan molempia.

Niihin aikoihin universumi alkoi toden teolla vastata toiveeseeni löytää elämälleni jokin merkitys. Muutokset alkoivat sillä, että pöytäni puhdistettiin niin tyhjäksi, ettei minulle jääneet kuin lapset. Silloinen työsuhteeni irtisanottiin ja avioliittomme tuli päätökseen ja muutimme erilleen.

Elin eron jälkeen äitinä ja isänä kahdelle lapselleni reilun viiden vuoden ajan. Lasten isä muutti toiseen kaupunkiin, ja jättäytyi pois lasten elämästä tavaten heitä vain kerran kuukaudessa yhden vuorokauden ajan. Poikani oli koulussa ja tyttöni vielä päiväkoti ikäinen. Asetuimme asumaan koulun ja päiväkodin viereen, jotta arkemme olisi mahdollisimman helppoa. 

Erityisherkkänä ja jo valmiiksi uupuneena, arki ei ollut helppoa. Eikä tilannetta yhtään helpottanut se, että samaan aikaan alkoi "opiskeluni" henkimaailman kanssa. Nyt kun jälkeen päin asiaa olen muistellut, olisi minun pitänyt  herätä henkimaailman asioille jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta en uskaltanut. 

Minua yritettiin herätellä silloin serkkuni kautta, jonka luona vieraillessani hän kertoi minulle enkeleistä ja henkioppaista. Olin samaan aikaan kiinnostunut, jopa innostunut, mutta peloissani. Kun hänen tyttärensä kertoi näkevänsä vierelläni henkioppaani, säikähdin. En ymmärtänyt mitä henkiopas tarkoittaa ja kotiin päästyäni en saanut peloltani nukuttua kahteen viikkoon. Luulin, että henkiopas haluaa minulle jotain pahaa. Tunsin tietämättäni toisen läsnäolon, mutta en nähnyt silloin  mitään. Ja se tuntui todella pelottavalta, ja päätin että haluan vain unohtaa koko asian. Olin lapsuudesta asti katsellut ihan liikaa kauhuelokuvia, ja mielikuvitukseni ja pelkoni sai minusta yliotteen tuntematonta asiaa kohtaan.

Nyt minun ei annettu enää ummistaa silmiäni asian suhteen. Asiat tapahtuivat tiheässä tahdissa ja opiskeluvauhti oli hurjaa. Oli kuin olisin ottanut kiinni menetettyä aikaa minkä vietin silmät ummessa suorituskeskeistä elämääni. En pystynyt olemaan mukana työelämässä ja pyrkimykseni palata ns. oikeisiin töihin, vesitettiin. Erään kerran yritin hakea erääseen pankkiin töihin, niin oppaani viestitti symbolisesti, että kirjoita työsopimus alle lyijykynällä, että se on helppo purkaa. Hän antoi ymmärtää, etten jaksaisi kuitenkaan olla sillä hetkellä mukana työelämässä. Hän kertoi, että sitten parin vuoden päästä helpottaa. Ajattelin, että vasta kahden vuoden päästä?? Se tuntui ihan liian pitkälle ajalle odottaa, että elämä rauhoittuisi. Henkiset prosessit ja koettelemukset olivat hyvin tuskallisia, ja veivät kaiken huomioni. Tuntui, että kun yhdestä asiasta ja ongelmasta pääsi yli, niin seuraava odotti nurkan takana. Mainitsinkin joskus ystävilleni, että minulla on sellainen tunne, että minun mieltäni yritetään tappaa. Ja sitähän se oli. Mieleni oli niin vahva, että sen piti rikkoutua, jotta sydämen ääni pääsi kuuluville. Mieleni piti rikkoutua, jotta osasin viimein antaa periksi ja antautua elämän virran vietäväksi. 

Opin, että kaikista eniten ihmisen kärsimyksestä johtuu siitä, että hän yrittää kaksin käsin pitää kiinni saavutetuista eduista, estää asioita muuttumasta, yrittää pitää kaikki langat visusti käsissään ja mennä läpi vaikka harmaan kiven. Opin rentoutumaan vasta, kun päästin irti kontrolloinnin tarpeestani, antauduin ajatukselle, että korkeampi voima eli jumala tietää minua paremmin, miten asioiden kuuluu mennä. Antautuminen on sanomista elämälle kyllä ja mennä virran mukana.

Kävin vielä usein Kristan (kerron hänestä enemmän osassa 1) liikkeessä, joskus vain istumassa siellä koska tunsin, että minua hoidettiin siellä. Lisäksi nautin suunnattomasti siitä kauneudesta mitä siellä näin. Hän piti muutamia enkeli iltoja tiloissaan, joihin osallistuin myös. Ne olivat aina omia kohokohtiani elämässäni ja toivat lohtua ja uskoa huomiseen.

Kävin yhden kerran Kristan luona yksityisistunnossa, jossa hän ohjasi minua eteenpäin ensimmäisissä askeleissani kohti laajempaa tietoisuutta. Hän on upea, persoonallinen ja kaunis näkijä, joka ei antanut valmiita vastauksia, vaan ohjasi minua itse ottamaan omista asioistani ja kyvyistäni selvää.

Vasta paljon myöhemmin, näinä henkisen heräämisen vuosina, minulle alkoi selvitä nämä lapsuuden ajan unet ja painajaiset. Alkujärkytyksen jälkeen, kun enkelit ja henkimaailma alkoi olla osa jokapäiväistä elämääni, tuli elämässäni vaihe, jossa aloin muistaa. Aloin muistaa pätkiä entisistä elämistäni ja tapahtumista ja ihmisistä.

Tein usein peilin edessä harjoitusta, jossa kysyin itseltäni, että "Kuka sinä Minna olet? Näytä minulle". Ja jatkoin katsomista peilistä omaa kuvaani, joka alkoi muuttua. Aluksi säikähdin kovasti tätä ilmiötä, mutta jatkoin sen tekemistä koska, minun oli vaan saatava tietää. Katsoessani peiliin, kasvoni muuttuivat useamman minuutin verran aina eri henkilön kasvoiksi. Siellä näkyi miestä, naista, lasta, vanhusta, tummaa ja vaaleaa ihoa jne. Ymmärsin myöhemmin, että entiset elämät puskevat tietoisuuteni läpi. 

Samoin kävi suden pelkoni kanssa. Kun aloin harjoittamaan TRE :tä eli kehollista trauman purkua, näin heti ensimmäisessä harjoituksessani kuinka olin metsässä, missä susilauma hyökkäsi kimppuuni. Huusin kivusta ja kauhusta, ja koin uudelleen silloisen elämäni kuoleman, joka oli niin traumaattinen, että se oli jäänyt kummittelemaan jopa seuraaviin elämiin. Silloin ymmärsin, miksi olin pienenä lapsena pelännyt näitä eläimiä näin paljon ja nähnyt näitä ahdistavia unia. Tässä elämässä minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään pahaa susien kautta, ja siksi pelkooni ei löytynyt mitään järjellistä syytä. Trauma tulikin menneisyydestä, aikaisempien elämien kokemuksesta. Kun tämän ymmärsin, ja asian käsittelin, pelkoni on kadonnut enkä ole nähnyt susista painajaisia sen jälkeen.

Lentounet olen ymmärtänyt myös nyt, että todellakin matkaamme unemme aikana erilaisilla tasoilla ja eri paikoissa. Tutustuessani mm. Tiibetiläiseen unijoogaan, sain kokemusta siitä, kuinka tämä materiaalinen taso, jota maan päällä elämäksi kutsutaan, on vain yksi matala energeettinen taso millä kuljemme. Voimme liikkua energeettisenä olentona monissa eri paikoissa ja tasoilla, mutta muistamme monesti unistamme vain murto osan. 

Havaitsin erään kerran, kuinka heräsin aamulla unesta siinä vaiheessa, kun olin laskeutumassa silloisen kotini katon rajasta selkä edellä sänkyyni, jossa kehoni oli nukkumassa. Kanssani laskeutui, kädestäni kiinni pitäen, mieheni Jouko, joka oli fyysisesti sillä hetkellä toisella puolella maailmaa kuin minä. Kun laskeuduin kehooni, lähti mieheni leijailemaan takaisin kohti kattoa. Totesin vain, että olipa ihanaa, kun hän kävi saattelemassa minut turvallisesti takaisin kotiin, vaikka hän oli itse Balilla ja minä Suomessa. Sitä missä olimme sinä yönä yhdessä reissanneet, en päivätietoisuudessani muista. 

© Minna Hanhela 2026
Kaikki oikeudet pidätetään. Tekstien kopiointi, lainaaminen tai käyttö ilman lupaa on kielletty.