Osa 2: Sudet, peilit ja tähdet – lapsuuteni unimaailma

Jo ennen kouluikää näin unia, joita lapsen ei ehkä pitäisi nähdä. Silloin en vielä tiennyt, että ne kertoivat minusta enemmän kuin osasin ymmärtää – tai että ne kulkisivat mukanani koko elämäni ajan, muuttaen muotoaan mutta eivät merkitystään.

Synnyin tähän elämään, Suomeen, Ouluun, vuonna 1972. Olin perheen esikoinen, ja veljeni syntyi kolme vuotta minun jälkeeni. Äitini työskenteli suurtalousemäntänä ja isäni oli kirvesmies – talonrakentaja ammatikseen ja tekijä sydämeltään. Elintasomme oli keskiluokkainen: meillä oli aina ruokaa pöydässä, vaatteet päällä ja auto pihassa. Emme olleet rikkaita, mutta meillä oli kaikki tarpeellinen. Vanhempani elivät säästeliäästi, eikä mitään saanut heittää hukkaan. Heidän sanontansa kuului: "Kun on paikka paikan päällä, on markka markan päällä."

Isäni oli hyväntuulinen, vaikka teki aina paljon töitä. Hän teki jatkuvasti jotain käsillään – rakensi huonekaluja, taloja, leluja. Hän rakensi meille lapsille kiikkuja, liukumäen ja monenlaisia pihaleikkeihin sopivia rakennelmia. Vanhempieni rakentamassa lapsuudenkodissani oli jopa kokonainen huone lapsille: siellä oli liukumäki ja tanko, jossa pystyi tekemään kieppejä. Kutsuimme sitä rimpuiluhuoneeksi. Uskon, että luovuus piti isäni hyvän tuulisena. Hän sai nähdä kättensä työn ja samalla ilahdutti muita.

Isäni rakasti jutella ihmisten kanssa ja kertoa tarinoita. Hän oli leikkimielinen ja fyysisesti vahva – ja naapuruston lapset rakastivat häntä. Hän saattoi nostaa lapsia harteilleen, kannatella heitä hauiksen päällä kuin voimamies. Välillä lapsia oli kolme yhtä aikaa: yksi niskan takana, kaksi käsivarsilla. Ja kun lapset kiljuivat riemusta, nauroi hän mukana.

Äitini oli yhtä lailla hyvin työteliäs. Hän kävi töissä, ja sen jälkeen alkoi toinen työvuoro kotona. Hän laittoi ruoan, siivosi ja huolehti lasten tarpeista. Ammattinsa puolesta hän oli erinomainen kokki ja leipuri. Hän ompeli perheellemme vaatteita ja kutoi pipoja ja villasukkia. Minun nukeilleni ja barbeilleni hän ompeli vaatteita hukkapaloista. Kun katson taaksepäin, en muista hänen juuri koskaan levänneen. Hänellä oli aina käsissään jokin työ – jopa televisiota katsellessa. Koska hän kantoi suuremman vastuun kodista ja arjen pyörittämisestä, ei hänelle tuntunut jäävän voimavaroja enää muuhun.

Kun olin teini-ikäinen, äitini jätti päivätyönsä ja alkoi työskennellä isäni rinnalla talonrakentajana. He perustivat yrityksen, jossa ostivat tai vuokrasivat tontin, suunnittelivat ja rakensivat talon ja myivät sen eteenpäin. Isäni rakensi elämänsä aikana mm. yli kaksikymmentä omakotitaloa ympäri Oulua. Vanhempani tekivät paljon töitä ja olivat usein poissa kotoa. Muistan viettäneeni paljon aikaa yksin ja aloittaneeni kotityöt ja ruoanlaiton jo pienenä tyttönä. Opin pärjäämään itsekseni varhain. Opin olemaan reipas, vastuullinen ja hiljaa vahva – vaikken silloin vielä ymmärtänyt, mitä kaikkea se minulta tulisi vaatimaan.

Lapsuudestani muistan erityisesti painajaiset. Näin toistuvasti unia, joita pienen lapsen ei pitäisi nähdä. Unia omasta kuolemisesta eri tavoin. Olin ehkä neljän vanha, kun aloin nähdä toistuvia unia susista. Susi ajoi minua aina takaa metsässä. Juoksin pakoon ja näin edessäni suuren peilin. Tiesin, että jos pääsisin hyppäämään peilin läpi, olisin turvassa. Lopulta jalkani eivät enää liikkuneet. Jähmetyin paikalleni peilin eteen, yritin liikutella jalkojani, mutta en pystynyt. Näin peilistä suden lähestyvän. Kun se hyökkäsi hampaat irvessä kimppuuni, heräsin kauhuissani.

Joskus näin unia susilaumasta, joka raateli minua käsistä ja jaloista ja veti maahan. Muistan tunteneeni kivun selvästi. Se oli kamalaa ja ahdistavaa. Pelkäsin lapsena susia enemmän kuin mitään muuta.

Tilannetta ei helpottanut se, että asuimme metsän vieressä, pimeän ja katuvalottoman tien päässä. Kävelin bussipysäkille lähes kilometrin matkan jo ensimmäiseltä luokalta lähtien. Talvien pimeät aamut ja iltapäivät olivat pahimpia. Kuljin taskulamppu kädessä ja yritin laulaa tai hyräillä rauhoittaakseni itseäni. Valoisaan aikaan pelko oli helpompi kestää.

Pimeällä metsä tuntui elävältä. Puut näyttivät liikkuvan ja tunsin selvästi, etten ollut yksin. Vaistosin, että joku katseli ja seurasi minua. En nähnyt ketään, mutta tunne oli vahva ja todellinen. Vaikka vanhempani vakuuttelivat, ettei alueella ollut susia, en pystynyt täysin uskomaan heitä. Näin usein pihalla ja lähimetsissä hirviä, kettuja, käärmeitä, haukkoja ja rusakoita. Mieleni ei ymmärtänyt, miksei metsässä voisi olla myös petoja – tai jotain muuta, näkymätöntä.

Kuljin tuota reittiä koko kouluaikani, yhteensä kaksitoista vuotta. Iän myötä pelko hälveni. En vanhempana enää pelännyt, vaan olin tottunut pimeyteen. Ehkä olin oppinut kulkemaan sen kanssa.

Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, ettei susi ollut unissani pelkästään vihollinen. Se olikin myös voimaeläimeni ja oppaani. Pelkoni sutta kohtaan oli todellisuudessa pelkoa omia voimiani kohtaan – sitä sisäistä voimaa, vaistoa ja näkemistä, jota en vielä lapsena osannut kantaa. Susi tuli uniini yhä uudelleen, kunnes olin valmis katsomaan sitä silmiin. Olenkin kehoittanut useita nuoria ja aikuisia, jotka näkevät samankaltaisia painajaisia, tekemään saman kuin minä. 

Eli jos näet toistuvasti painajaista samasta eläimestä tai asiasta, joka ajaa sinua takaa, käänny seuraavassa unessasi takaa ajajaa kohti ja kysy: " Mitä asiaa sinulla on minulle?" Katso miten takaa ajaja saattaa muuttaa muotoaan ja kuule hänen vastauksensa.  

Näin myös usein lentounia. Lapsena kävelin unessa pihalle, nostin oikean käteni ylös kuin Super-Hessu ja lähdin lentoon suoraan ylöspäin valtavaa vauhtia. Olin hetkessä avaruudessa, tähtien keskellä. Joskus lentäminen oli tahmeaa – pääsin vain muutaman metrin ilmaan ja tipuin takaisin. Toisinaan lensin matalalla tuttuja teitä pitkin ja tunsin kasvoillani kylmän viiman, aivan kuin olisin oikeasti lentänyt.

Olen nähnyt lentounia koko elämäni. Nykyään lennän unissani usein vaivatta paikasta toiseen, kevyesti ja ilman ponnistelua. Lentäminen tuntuu luonnolliselta, siltä kuin muistaisin jotain, mikä on aina ollut osa minua.

Vuosien myötä olen ymmärtänyt, että uneni eivät ole vain sattumanvaraista mielikuvitusta. Osa niistä on alitajunnan virtaa, osa selkeitä enneunia. Ja osa on hetkiä, joissa saan yhteyden henkimaailmaan – vierailuja, viestejä ja ohjausta, myös enkelien kautta. Uni on ollut minulle portti, jonka kautta minulle on puhuttu silloin, kun mieli on ollut hiljaa ja vastaanottavainen.

Lapsena en osannut sanoittaa kokemuksiani, enkä tiennyt, että kaikki tämä oli osa polkua, jota olin kulkemassa. Se, mikä silloin näyttäytyi pelkona, painajaisina ja outoina tuntemuksina, on myöhemmin avautunut ymmärrykseksi ja voimaksi. Metsän pimeys, suden katse ja lentounien vapaus olivat viestejä – kutsuja muistamaan, kuka olen. Vasta aikuisena olen uskaltanut lakata pakenemasta ja kääntyä katsomaan. Ja kun sen tein, huomasin, ettei peilin toisella puolella odottanutkaan vaara, vaan oma todellinen voimani.

© Minna Hanhela 2026
Kaikki oikeudet pidätetään. Tekstien kopiointi, lainaaminen tai käyttö ilman lupaa on kielletty.