Uskonnoista ja tuomitsemisesta

Olen elänyt lapsuuteni ilmapiirissä, missä uskonto tai pikemminkin lahkolaisuus on ollut osan oman sukuni kautta läsnä (ei siis koko suku vaan osa). Ei turvana ja rakkautena, vaan lähinnä tummana pilvenä ympärillä. Vanhempani erosivat aikuisiällä lahkosta, jolloin tuomitseminen ja poissulkeminen alkoi. Lapsi ei ymmärrä, miksi häntä tuomitaan tai miksi häntä ei hyväksytä. Miksi omat sukulaiset jättävät huomioitta ja katsovat nenän vartta pitkin. Omat serkut eivät edes tervehtineet mummuni hautajaisissa vaan katsoivat ohi, kuin olisin näkymätön koska en ollut "uskossa". Näin aikuisena on helpompi reflektoida menneeseen ja siihen millaiset valtasuhteet ihmisten ja perheiden välillä voi pahimmillaan olla. Omassa lapsuudessani -70 ja -80 luvulla sain kuulla omilta sukulaisilta kommentteja: "Te ette pääse taivaaseen, kun teillä on televisio" tms. Rakas äitini sai kuulla omalta läheiseltään kommentin meidän perheestä: "Muuten olisitte hyviä ihmisiä, mutta usko puuttuu" jne. Raakaa hylkäämistä sen varjolla, ettei olla samaa mieltä uskon asioista. Muistan miettineeni jo pienenä lapsena, että minun jumalani ei ole näin tuomitseva ja nämä ihmiset tekevät enemmän syntiä kuin minä, kun he noin tuomitsevat muita. Äitini sanoo aina: "Ihminen voi elää oikein ja ihmisiksi ilman uskoakin" Ja allekirjoitan tämän täysin. 

Teema on tässä ajassa edelleen ajankohtainen. Suurin osa ihmisistä tarkoittaa hyvää ja ovat avoimin sydämin liikkeellä, omassa kohtaa omaa polkuaan. Otankin kantaa joihinkin uskoon hurahtaneisiin (ja kyllä puhun hurahtamisesta) kun kuvitellaan, että yhtäkkiä löydetään rauha ja tie esim. jeesuksen ja raamatun sanan kautta. Tämä voi olla tottakin, mutta...Jos samaan hengen vetoon väitetään, että kaikki muut tiet ovat suurin piirtein paholaisen järjestämää valhetta ja kepposia. Ja vain tämä heidän nyt löytämä tie on se ainut oikea ja sitä pitää koko maailmalle suureen ääneen toitottaa. Siinä vaiheessa, kun näin ajattelee ja nostaa itsensä toisten yläpuolelle, on hyvin kaukana siitä rakkaudesta mitä korkeampi rakkaus tai mestarit oikeasti edustavat. Tässä puhuu ego ja ihmisyys, ei rakkaus. Näistä tilanteista on nousseet monet sodat ja tulevat nousemaan niin kauan kunnes ymmärretään, ettei meistä kukaan tiedä sitä absoluuttista totuutta tai onko sitä edes olemassa. Mestarit ovat mestareita ja jumalalla on monet kasvot. Pelko on se energia, joka on läsnä siinä, kun aletaan nähdä paholaisia muissa ihmisissä ja tilanteissa. Ja siinä on kyse monesti nimenomaan niistä omista peloista ja möröistä, mitä pitäisi omassa sisäisyydessä käsitellä pois rakkauden tieltä. Se mitä näet muissa, on sinussa itsessäsi. 

Oma henkinen polku on ollut aikanaan paljon kärsimyksen kautta kirvoitettua itsetutkiskelua ja peiliin katsomista. Mutta myös niitä kokemuksia, kun saan kokea niin valtavaa rakkautta, ettei sille ole sanoja. Ensimmäisen kerran koin tämän rakkauden energian vajaa 10 vuotta sitten, kun tein anteeksiantoa eräälle kipeälle haavalle sisälläni. Koin, miten yhtäkkiä meditoidessani kehoni alkoi kadota ja valtava rakkauden energia pyyhki lävitseni. Se energia oli niin voimakas, että meinasin pakahtua ja kyyneleeni valuivat valtoimenaan. Samalla huomasin olevani täynnä valkoista valoa. Kehoni ääriviivat katosivat, olin vain valkoista valoa. Huone oli kadonnut, se oli valkoista valoa. Kaikki ympäriltäni katosi. Minulla ei ollut ajatuksia, pyyntöjä, toiveita, en havainnut enkeleitä, en henkioppaita, en minua itseäni, ei mitään. Tässä energiassa oli yhtä aikaa kaikki ja ei mitään. Siinä oli yhtä aikaa koko universumi ja ei mitään. Mutta se mitä se oli, oli rakkaus, olemisen tila, hyväksyntä, jossa kaikki vain ON. 

Muutamia kertoja olen saanut kokea tuota tajunnanräjäyttävää olotilaa ja oma käsitykseni on, että se on nimenomaan sitä jumalallisen rakkauden energiaa. Se on jotain niin kaunista, koskettaa syvälle sieluun ja sydämeen. Se saa mielen hiljenemään ja sydämessä vallitsee täydellinen rauha. Se on pyhää, ja se on minun yhteyteni korkeimpaan. Se on ymmärrys, että kaikki on täydellistä, kaikesta on jo huolehdittu. Ja haluan varjella tätä energiaa kuin suurinta aarretta maan päällä. Koska se on ainut millä oikeastaan minulle on lopulta väliä. 

Siksi haluan nyt avata tätä kokemusta verrattavaksi siihen, mitä monet ihmiset täällä ilmiömaailmassa pitävät "totena". Muiden ihmisten kirjoittamia kirjoituksia luetaan ja niihin halutaan uskoa sokeasti, vaikka ehkä tietää sydämessä että jokin ei ole kohdallaan. Jos oikeasti löytää yhteyden korkeampaan rakkauteen, ei siihen liity tarvetta huudella siitä koko maailmalle eikä varsinkaan yrittää saada muita ymmärtämään tai komppaamaan sitä. Eikä aitoon rakkauteen liity toisten tuomitseminen, ei tarve käännyttää tai olla oikeassa. Aito rakkaus on täysin väkivallatonta. Riittää, kun olet kokenut sen ja se on sinun. Ja ymmärrät, että silloin se on myös kaikkien muidenkin.

© Minna Hanhela 2026
Kaikki oikeudet pidätetään. Tekstien kopiointi, lainaaminen tai käyttö ilman lupaa on kielletty.